Hovinsalon
Kalaruoan Ystävät Facebookissa
 

Kirjaudu sisään:      

Liity tiedotteiden postituslistalle  

 
 

Johdanto


Maapallolla elää ja tunnetaan lähes 30 000 kalalajia ja määrä kasvaa päivittäin. Merten laajuus ja niiden keskisyvyys on 4000 metriä, ja kun noin sata metriä pinnalta katsoen tunnetaan, on selvää, että merissä on vielä paljon löydettävää.
Maapallon elämä sikisi merestä ja jokaisella makean veden kalalla on esi-isä, joka alun perin on elänyt meressä. Suolaisen ja makean veden raja oli kuitenkin este elämän leviämiselle, koska vesieliön ruumiin pinta on yhteydessä eliön ympäristöön osmoosi-ilmiön kautta. Jos makean veden kala joutuu mereen, kalan ruumiista tihkuu ihon läpi vettä, merikalan joutuessa makeaan veteen käy päinvastoin. Vain harva kala pystyy ilman huomattavaa muutosta ylittämään suolaisen ja makean veden rajapinnan. Näistä tunnetuimpia ovat ankerias, sampi ja lohi. Tämä sivujemme alasivu erottelee tiettyjen kalojen osalta sekä niiden merimuodon että sisävesimuodon.
Otetaan esimerkiksi maukkaana ruokakalana tunnettu lohi. Jotkin lohet elävät meressä, mutta nousevat sisävesiin vain lisääntymään. Toiset elävät eristäytyneinä kantoina joko meressä tai sisävesissä, ja toiset ovat omaksuneet tykkänään sisävesielämän (järvilohi). Suomeen jo vuosia sitten invaasion tehnyt viljelty norjalainen verkkokassilohi on taas jalostettu Atlantin lohesta (Salmon salar) – siis suolapitoisen meren lohi. Norjan vuonojen vesi onkin enemmän tai vähemmän suolaista, ja syvä Norjan hauta mahdollistaa vuonojen jatkuvan veden vaihdon.
Tämä kotisivujemme osio esittelee pääasiassa sellaisia kaloja, joilla on taloudellista merkitystä. Tähän on koottu kaloja kalansyöjän kannalta katsoen – siis ruokakaloja maapallon laajuisesti.
Tämän iktyologisen johdannon jälkeen lähdetään ottamaan selkoa erilaisiin ruuaksi pyydettäviin kaloihin.


Tarkastellessasi kuvia saat sen suuremmaksi kuvan päältä klikkaamalla

Mikkelissä 31.8.2014

Heikki Karjalainen



Piikkihai (Scualus acanthias)



Piikkihai on saanut nimensä selkäeviensä edessä olevista piikeistä. Se on yleisin uimareiden ja sukeltajien näkemistä haista. Piikkihait eivät ole kookkaita, harvoin yli metrin pituisia eivätkä yleensä ole ihmiselle vaarallisia. Sen sijaan ihminen on vaaraksi tälle haille, sillä etenkin kalastajat pyytävät ja tappavat innokkaasti kokonaisia piikkihaiparvia. Piikkihait nimittäin muodostavat tiheitä parvia. Laji on levinnyt lähes kaikkiin itäisen pallonpuoliskon meriin napa-alueita lukuun ottamatta. Ei siis ole yllättävää, että piikkihaista valmistetaan lukuisia eri kalaruokia. Haihyytelöä pidetään Länsi-Euroopassa arvostettuna herkkuna, samoin kuin erilaisia hain mädistä valmistettuja hyytelöitä. Kalan liha on tavanomaista ruokaa trooppisilla alueilla. Koska piikkihai on pienikokoinen, se auringossa kuivattuna ja savustettuna on helposti säilyvää.


Harmaakoirahai, harmaahai (Galeorhinus galeus)



Harmaahai esiintyy kaikissa merissä arktisia alueita lukuun ottamatta. Sen harmaa tai rusehtavanharmaa väri sopii rannikoiden hiekka-mutapohjiin. Hai kiertää näissä vesissä ja pelästyttää liikkeelle pohjan kaloja, lähinnä pieniä kampeloita. Se kasvaa keskimäärin metrin mittaiseksi, joskin suuremmat yksilöt voivat tulla lähes kaksimetrisiksi. Suurista haista poiketen harmaahait saalistavat mieluiten parvissa ja käyttävät joskus taktiikkaa, jossa ne ajavat pieniä parvikaloja ”nurkkaan”. Vaikka harmaakoirahailla on vaaralliset kolmiomaiset hampaat, sen ei tiedetä hyökänneen ihmisen kimppuun. Noin 50 kg:n painoisia yksilöitä pidetään suuressa arvossa Euroopan kalamarkkinoilla, sillä tämän kokoisista haista voidaan leikata suuria fileitä. Harmaahain lihaa on tarjolla suurissa marketeissa, joissa se leikataan koneellisesti asiakkaiden toivomusten mukaan. Liha on sitkeähkö, ja sitä voi valmistaa naudanlihan tavoin. Kalan nahka on muita hain nahkoja karheampaa; huonekalujen valmistajat käyttävät sitä kiillotusvälineenä.





Venäjänsampi (Acipencer gueldenstaedtii)



Venäjänsampi on euraasialainen kala, jonka tukiranka on rustoinen ja jonka nahassa on kiillemäisen luun peittämiä luulevyjä. Koska laji on Karpaattien länsipuolella hyvin harvinainen, se on rauhoitettu useissa Euroopan maissa. Tonavan alajuoksulle on lisäksi annettu kalastusmenetelmiä koskevia rajoituksia ja määrätty saaliskiintiöitä. Muiden sampien tavoin myös venäjänsampi vaeltaa makean ja suolaisen veden välillä. Venäjällä, jossa monet joet on padottu, on syntynyt myös suuria sisävesikantoja. Venäjänsampi voi kasvaa peräti 3 – 4 metrin pituiseksi ja satakiloiseksi jättiläiseksi. Kalan maukas liha sekä kaviaarina tunnettu mäti on kallisarvoista herkkua. Venäjänsammen perimää ja viljelymahdollisuuksia tutkitaan jatkuvasti noin 20 maassa Yhdysvallat mukaan lukien. Venäjänsampea ei käytännöllisesti katsoen ole lainkaan kaupan. Venäjänsammesta valmistettua ruokaa kohtaa korkeintaan hyvin hienostuneissa ja kalliissa ravintoloissa.


Kitasampi (Huso huso)



Kitasampi elää Kaspianmeren ja Mustanmeren valuma-alueella sekä Adrianmeressä. Se on sampilajeista suurin ja samalla Euroopan sisävesikala. Kitasampi on myös päässyt Guinnessin ennätystenkirjaan maailman kalleimpana kalana. Laji luokitellaan uhanalaiseksi ja se on rauhoitettu. Sen kansainvälinen kauppa on ehdottomasti kielletty. Entisajan kalastajat saivat usein 7 – 8 metriä pitkiä ja 1,5 – 2 tonnia painavia kitasampia, mutta nykyisin tavatuista yksilöistä suurimmat ovat olleet 5 – 6 metrisiä. Kitasampi on petokala, joka elää pohjan tuntumassa ja syö pikkukaloja. Sammet nousevat jokiin kutemaan, mutta padot ja muut jokirakennelmat estävät monin paikoin nousun ja vähentävät kantaa. Kitasampia pyydettiin ennen pääasiassa kaviaarin vuoksi, mutta myös kalan lihaa syötiin. Liha on erittäin herkullista saatiimpa sitä tuoreena, savustettuna tai pakastettuna, ja kypsennettiinpä se hauduttamalla, paistamalla tai hiillostamalla. Kitasammen ja starletin (Acipenser ruthenus) risteytystä viljellään yleisesti, lähinnä kalasta saatavan kaviaarin takia.


Ankerias (Anguilla anguilla)



Ankeriaiden heimon kaloilla on epätavallinen käärmemäinen ruumis. Heimon yleisin laji on ankerias; sitä on istutettu luonnonvesiin kaikilla mantereilla, joilla on pysyvää ihmisasutusta. Ankeriaan mystistä elämää tutkivat jo antiikin oppineet, mutta todellisia vastauksia saatiin vasta 1900-luvulla. Ankerias on petokala ja katadrominen eli alavirtaan merelle kutemaan laskeutuva vaelluskala. Ankeriaan tarkka kutualue paikallistettiin vasta muutama vuosikymmen taaksepäin Sargassomerelle, jossa lämpötila on 17 celsiusasteen tienoilla. Rannikolta ja joista pyydettyjä ankeriaan toukkia kasvatetaan Euroopan kalanviljelylaitoksille. Ankeriaita on istutettu lukuisiin vesistöihin virkistyskalastajien iloksi. Vaikka istutuksiin suhtaudutaan luonnonsuojelupiireissä ristiriitaisesti, ankeriaan keinotekoista leviämistä pystytään tuskin pysäyttämään, sillä tämän halutun, 50 – 100 cm pitkän kalan ruumiista 90 prosenttia on syötävää, ja liha erittäin arvostettua.
Ankeriasuutisia


Turska (Gadus morhua)



Turska on turskien heimon laajimmalle levinnyt laji, josta on kehittynyt useita erilaisia muotoja. Turska elää pääasiassa pohjoisella Atlantilla ja sen reunamerissä. Se saattaa kasvaa 1 – 2 metrin mittaiseksi ja painaa jopa 90 kiloa. Sillä on voimakkaasti kaupallinen merkitys. Muiden sukulaislajiensa tapaan turska kutee 50 -100 metrin syvyydessä veden lämpötilan ollessa 4 – 6 astetta. Veden lämpötilalla on sikäli merkitystä, että juuri tässä lämpötilassa veden tiheys on suurimmillaan, jolloin sen liikkeet ovat verkkaisia ja se myös kannattelee mätimunia. Mätimunat ovat pieniä, läpimitaltaan vain 1,5 mm, ja melko keveitä – niinpä ne nousevat vähitellen kohti pintaa. Kalanpoikaset kuoriutuvat noin kuukauden haudonta-ajan jälkeen. Koska yksi turskanaaras tuottaa useita miljoonia poikasia, turskakannalla on hyvät edellytykset elpyä teollisen kalastuksen aiheuttamista kannan notkahduksista. Kalaa pyydetään kuitenkin vaarallisen tehokkaasti ja keinoja kaihtamatta, joten kanta keikkuu romahduksen partaalla. Turskaa arvostetaan suuresti ruokakalana. Sitä käytetään monissa maissa runsaasti, ja onpa monilla alueilla omat turskaherkkunsa. Tässä meidän turskaohjeet.

Kolja (Melanogrammus aeglefinus)



Koljan tieteellinen nimi viittaa kalan molemmissa kyljissä oleviin tummiin läikkiin. Lajin selkein tuntomerkki on kuitenkin sen terävä selkäevä. Juuri sen avulla nuoret koljat kyetään erottamaan muista turskien heimon kaloista. Koljat ovat melko hoikkia kaloja; ne voivat kasvaa 50 – cm pituisiksi ja painaa 4 – 17 kiloisiksi. Laji kutee 50 – 100 metrin syvyydessä veden lämpötilan ollessa 8 – 10 astetta. Naaraskala tuottaa miljoonia kelluvia mätimunia. Poikaset kuoriutuvat muutamassa viikossa, mutta hakeutuvat, mutta hakeutuvat rannikon tuntumaan vasta 6 – 21 kuukauden ikäisinä. Silloin ne muuttuvat todellisiksi petokaloiksi ja alkavat saalistaa lähes kaikkea liikkuvaa, kuten merisiilejä ja muita piikkinahkaisia. Kolja on hyvin hidaskasvuinen kala. Sen pyynnille onkin asetettu rajoituksia – määräyksiä saaliskalojen vähimmäiskoosta tai iästä – jotta merestä ei nostettaisi keskenkasvuisia alle 5 - vuotiaita yksilöitä. Avomerellä saalistavat koljat vaihtelevat usein uintisyvyyttä, mikä helpottaa niiden jäljittämistä satelliittien ja muun tekniikan avulla. Nykyisillä pyyntimenetelmillä koljakannat olisi helppo ammentaa tyhjiin, ellei pyyntiä säädeltäisi kansainvälisin pyyntikiintiöin.
Todettakoon että brittien omima Fish & Chips valmistetaan joko turskasta tai seitistä.
Fish & Chips valmistetaan joko turskasta tai seitistä mutta myös koljasta.


Molva (Molva molva)



Molvaa esiintyy Koillis-Atlantilla: Norjasta, Islannista ja Färsaarilta etelään Biskajanlahdelle ja Marokkoon. Välimeren luoteisosissa se on harvinainen. Molva on pitkä suuri kala, joka voi kasvaa kaksimetriseksi ja painaa 30 kiloa.. Se viihtyy syvällä, yleensä 100 – 400 metrin syvyydessä, ja useimmiten sen löytää uimasta yksin tai pieninä ryhminä kivikkoisen pohjan yläpuolelta. Molvan ravintoa ovat kalat, äyriäiset, mustekalat ja meritähdet. Sen kutu ajoittuu huhtikuun ja kesäkuun välille ja tapahtuu aina samoilla merialueilla, 100 – 300 metrin syvyydessä. Molvan kalastus on hyvin voimallista, ja sen erinomaista lihaa myydään sekä tuoreena että pakastettuna ja myös suolattuna ja kuivattuna. Liha paistetaan pannulla tai kypsennetään hiilloksella tai uunissa. Myös virkistyskalastajat pyytävät mielellään molvaa.

Seiti (Pollachius virens)



Seiti on täyskasvuisen 50 – 130 cm pitkä ja voi painaa 5 – 30 kg. Sitä kutsutaan monissa kielissä ”mustaksi turskaksi” tai ”hiilikalaksi”, koska se on turskien heimon kaloista tummimpia, varsinkin ylhäältä katsottuna. Kalan selkä ja kolme selkäevää ovat hyvin tummanruskeat tai lähes mustat, joskin vatsapuolelta kala on vaalea. Seiti on erittäin mukautuvainen kala erityisesti elinympäristönsä suhteen. Sitä tavataankin kaikenlaisista paikoista, kuten avomereltä, satama-altaista ja jokien suistoista, missä vesi saattaa olla vähäsuolaista eikä kovin kirkastakaan. Avomerellä elävät seitit saalistavat suurina parvina pikkukaloja. Ne myös kutevat parvessa, 50 – 200 metrin syvyydessä, missä veden lämpötila on 5 – 10 astetta. Niiden kelluva mäti nousee pikkuhiljaa kohti pintaa ja muodostaa osan meren keijustosta. Seitin liha on keskihintaista, ja sitä on saatavilla ainakin suurissa Atlantin alueen satamakaupungeissa.
Tässä sivuillamme olevat seiti valmistusohjeet


Merikrotti (Lophius piscatorius)



Merikrottia tavataan lähes kaikkialta Atlantilta ja sen reunameriltä. Sitä kutsutaan joissakin kielissä ”onkijakalaksi”, koska sen kuonon päältä lähtee lihaksikas antenni, jonka päässä olevaa täkyä heilutellen kala houkuttelee pikkukaloja luokseen – ja nielaisee ne sitten valtavaan kitaansa. Koska merikrotin ulkomuoto ei ole omiaan herättämään ruokahalua, myydään sen lihaa enimmäkseen esikäsiteltynä ja paistovalmiina. Suurimmat merikrotit saattavat olla 1 – 2 metrin mittaisia ja painaa yli 50 kg. Niistä on helppo leikata hyvän kokoisia fileitä. Afrikan rannikolla kalan lihaa myydään myös kuivattuna. Merikrotista valmistetaan erilaisia ruokia, mutta pienistä kroteista on tehty myös perinteisiä taide-esineitä, joita nykyisin myydään matkamuistoiksi.
Tässä sivuillamme oleva merikrotin valmistusohje


Lentokala (Exocoetus volitans)



Lentokala/Liitokala on trooppisen ja subtrooppisen vesien kala, jota esiintyy kaikilla valtamerillä ja myös Välimerellä. Kaakkois-Aasian sisämeristä se kuitenkin todennäköisesti puuttuu. Lentokalan enimmäiskoko on 30 cm ja enimmäispaino 150 – 200 g. Se elää suurina parvina sekä että avomerellä, mutta lähellä meren pintaa. Lentokalat syövät pieniä äyriäisiä ja eläinplanktonia ja ovat itse merten syvyyksissä uivien suurten petokalojen ruokaa. Petokaloja paetessaan lentokalat hyppäävät ilmaan, missä ne suurten rintaeviensä kannattamina pystyvät lentämään 8 – 10 sekuntia. Lennolle voi kertyä pituutta jopa 15 – 20 metriä. Lentokalaa pyydetään yleisesti, mutta joskus sitä ei tarvitse edes pyytää, vaan kalat tömähtävät suoraan laivan kannelle. Entisaikojen merenkävijöille tällainen herkullinen ilmaisruoka oli erittäin tervetullutta.
Tässä sivuillamme oleva lentokalan valmistusohje


Pietarinkala (Zeus faber)



Pietarinkalaa tavataan kaikista maapallon lämpimistä meristä. Sen nimi viittaa monessa kielessä Pyhään Pietariin, Jeesuksen apostoliin, joka legendan mukaan poimi kultarahan kalan suusta. Toisissa vanhoissa taruissa kerrotaan, että kalan kyljissä olevat keltareunaiset täplät ovat pyhimyksen sormenjälkiä. Kristityn maailman ulkopuolella tähän kalaan ei sen sijaan liity mitään legendoja tai tarinoita. Pietarinkalat kasvavat harvoin yli 40 cm:n pituisiksi tai yli 2 kg:n painoisiksi. Ne elävät pääasiassa rannikkovesissä. Poikaset, joilla on sangen monipuolinen ruokavalio, saattavat sananmukaisesti oleskella uimareiden jalkojen juuressa. Aikuistuttuaan kalat siirtyvät vähitellen yhä kauemmaksi rannasta ja alkavat elää todellista merielämää. Kalastajat eivät ole erityisen kiinnostuneita pietarinkalasta, koska sillä on piikkikärkiset eväruodot ja suuri pää, minkä vuoksi noin puolet kalan painosta menee hukkaan. Kalan fileet ovat lisäksi melko kuivia eivätkä erityisen maukkaita. Kalaa on kuitenkin yleensä saatavilla rannikkokaupungeissa – aina jossain päin laajaa levinneisyysaluetta.

Isobassi (Micropterus salmoides)



Isobassi on kotoisin Pohjois-Amerikasta, mutta sitä on siirretty lähes sataan maahan eri puolille maailmaa. Laji on levinnyt erityisesti brittiläisten siirtolaisten mukana, ja se onkin englantilaiselle kielialueella urheilukalastajien suosikkikaloja. Lähes metrin mittaisen ja 10 kg painavan isobassin pyytäminen voi tarjota kalastajalle ikimuistoisen elämyksen. Yhdysvalloissa kalan pyynnistä ja käsittelystä on syntynyt kokonainen elinkeino. Isobassin erinomaista lihaa arvostetaan kaikkialla ja sitä tarjoillaan lähinnä hiilloksella kypsytettyinä fileinä. Laji leviää luonnonvesissä äärimmäisen hitaasti, koska nuoret kalat ovat erittäin herkkiä ympäristömuutoksille. Tilannetta ei näy kohentavan edes se, että isobassit rakentavat pesän ja suojelevat poikasiaan. Kalan poikasia tuotetaankin kalanviljelylaitoksilla: mäti haudotaan ja poikasia kasvatetaan laitoksen suojaisissa oloissa muutama kuukausi, ennen kuin ne päästetään järviin ja jokiin.

Mustaboniitti (Euthynnus lineatus)



Tonnikalatyyppinen mustaboniitti on itäisen Tyynenmeren kalalaji. Sen levinneisyysalue ulottuu Kalifornian San Simeonista Galapagosaarille ja Perun pohjoisille vesille. Havaijilta on saatu kaksi ilmeisesti harhailevaa yksilöä, mikä osoittaa, että mustaboniitti voi vaeltaa pitkiäkin matkoja. Mustaboniitin enimmäispituus on 85 – 90 cm ja enimmäispaino 9 – 10 kg. Se selvästikin suosii lämpimiä meriä, eikä viihdy alle 22 – 23- asteisessa vedessä. Vastakuoriutuneet poikaset vaativat vähintään +26- asteen lämpötilan. Mustaboniitit muodostavat muodostavat suuria parvia yhdessä keltaevätonnikalan ja boniitin kanssa. Laji on petokala, ja sen ruokavalio muistuttaa muiden lähisukulaisten kalojen ruokavaliota. Niinpä mustaboniitit kilpailevat ravinnosta meren muiden petokalojen kanssa. Kutu ajoittuu Meksikon tienoilla kesäkuun ja elokuun välille. Muiden makrillien tavoin mustaboniitin verenkierojärjestelmä on kehittynyt sellaiseksi, että kala pystyy pitämään lihaksensa ympäröivää vettä lämpimämpinä. Tämän ominaisuuden ansiosta mustaboniitti pystyy saalistamaan hyvin nopein liikkein. Mustaboniitilla ei ole suurta kaupallista merkitystä, ja sitä pyytävätkin lähinnä virkistyskalastajat.

Boniitti (Katsuwonus pelamis)



Boniittia esiintyy maapallon kaikissa lämpimissä merissä. Tonnikalatyyppisistä kaloista boniitti sattuu ehkä useimmin merenkulkijoiden silmiin, sillä laji viihtyy erityisesti ylemmissä vesikerroksissa. Boniitti tuottaa satojatuhansia jälkeläisiä, ja kutu on aina meneillään jossakin päin maailmaa. Kalat pysyttelevät yli 20-asteisessa vedessä, eivätkä siten laskeudu syvälle edes kutemaan.. Boniitti on nopeakasvuinen ja saavuttaa sukukypsyyden noin kolmessa vuodessa, jolloin se on 30 – 40 cm pituinen. Enimmillään se voi kasvaa 80 – 110 cm mittaiseksi. Aikuisen boniitin tunnistaa helposti siitä, että makrilleille ominaiset raidat ovat vatsapuolella, 4 – 5 pitkittäisjuovaa kummallakin kyljellä. Toinen ominaispiirre liittyy selkäeviin. tämän suvun kaloilla selkäevät ja niiden jatkeena olevat pikkuevät muodostavat lähes yhtenäisen rivistön, joka ulottuu symmetriseen pyrstöevään asti. Boniitti on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja upea merensininen kala, joka hyvin ansaitsee kalastajien sille antaman lempinimen ”latinalainen kaunotar”. Se on myös maukas kala, eivätkä kalastajat säästä vaivojaan hankkiakseen markkinoille sen erittäin mureaa lihaa.
Lue lisää maapallon tonnikalan tilasta


Makrilli (Scomber scombrus)



Makrilli on tuhansia vuosia ollut Atlantin alueen suosituimpia ruokakaloja. Se ei ole suuren kala; kymmenvuotiaalla yksilöllä saattaa olla pituutta 60 cm, ja kaupan tiskillä myydään yleensä 20 – 30 cm pituisia makrilleja. Makrillia pyydetään pääasiassa ajoverkoilla ja raskaalla pohjatroolilla. Kalan erottaa muista makrilleista selkäpuolen tummansinisten tai mustien, pystysuorien raitojen perusteella. Muiden makrillien tapaan lajilla on symmetrinen pyrstöevä ja rivi pikkueviä toisen selkäevän ja peräevän takana. Makrilli tuottaa valtavan määrän jälkeläisiä – noin 300 000 – 400 000 yhtä naarasta kohti – joten kannan viimeaikainen romahtaminen ei johdu kalan lisääntymiskyvyn heikkoudesta. Makrilli on monipuolinen kala, joka syö pääasiassa suurikokoisia planktonäyriäisiä, mutta myös kaloja.. Ihmisasutusten liepeillä se saattaa käyttää hyväkseen erilaista eloperäistä jätettä. Makrillia hyödynnetään monin tavoin: nuorista kaloista valmistetaan säilykkeitä ja suuremmat yksilöt kuivataan, savustetaan, valmistetaan maustekalaksi tai paistetaan. Varttuneita kaloja käytetään kaikkeen ruuanlaittoon.
Tästä pääset makrillin valmistusohjeisiin

Miekkakala (Xiphias argenteus)



Miekkakala lienee maailman tunnetuin merikala, eikä ihme, sillä tätä komeaa kalaa esiintyy maapallon kaikissa lämpimissä valtamerissä. Kalan tieteellisellä nimellä on pitkä historia: kalasuvun nimi tulee kreikasta ja lajina latinasta, mutta molemmat viittaavat miekkakalan kiivaaseen luonteeseen ja sen yläleuan valtavan pitkään keihäsmäiseen ulokkeeseen. Miekkakala voi kasvaa yli nelimetriseksi ja painaa 500kg. Urheilukalastajat pitävät sitä erittäin arvokkaana merten suurriistana, jonka pyytämiseksi järjestetään vuosittain liki sata merkittävää kalastuskilpailua. Myös monissa maailman tärkeimmissä kalastusmaissa pidetään nykyisin erityisiä miekkakalojen pyyntikilpailuja, ja kalan pyynti onkin vähitellen siirtymässä ammattikalastajilta urheilukalastajille. Miekkakalakannat ovat pikkuhiljaa taantuneet, minkä vuoksi lajille on useissa maissa asetettu rauhoitusaikoja. Pyyntirajoitukset eivät kuitenkaan ole olleet kovin tehokkaita, sillä ne eivät ulotu avomeren kansainvälisille merialueille, joilla miekkakala pääasiallisesti elää. Atlantilla elävien miekkakalojen uskotaan kutevan Sargassomeressä. Märi kelluu vesipatsaana, ja sitä voidaan kerätä keväisin planktonhaavilla.

Ruijanpallas (Hippoglossus hippoglossus)



Jopa kolmen metrin mittaiseksi ja yli 300 kilon painoiseksi kasvava ruijanpallas on kampelakalojen suurikokoisin laji. Se elää Atlantin pohjoisten rannikoiden viileissä, alle kymmenasteisissa vesissä.
Lähinnä kutuaikana, marraskuun ja helmikuun välissä, ruijanpallakset saattavat jättää rannikkovedet ja siirtyä syvemmälle pysytellen kuitenkin koko ajan tietyllä lämpötila-alueella. Naaraskalat tuottavat 2 – 4 miljoonaa mätimunaa, jotka ajelehtivat syvällä meren uumenissa. Vaikka vesi on siellä kylmää ja paine suuri, mäti hautuu nopeasti, 10 – 14 vuorokaudessa, mikä osoittaa lajin sopeutuvan hyvin näihin oloihin. Aikuiset ruijanpallakset syövät käytännöllisesti katsoen kaikkia liikkuvia olentoja, joita ne saalistavat merenpohjassa vaanien. Ruijanpallasta pyydetään elävillä syöteillä ja vieheillä. Kalastus vaatii taitoa ja hyviä välineitä – yli satakiloisten yksilöiden pyynti onnistuu vain erittäin kokeneilta kalamiehiltä. Ruijanpallaksen lihaa pidetään suuressa arvossa; kalan herkulliset fileet ovat todella valtavan kokoisia.
Tästä lisää ruijanpallasta ja ohjeet

Kuviopallokala (Takifuku vermicularis)



Kuviopallokala on luoteisen Tyynenmeren kala, jonka esiintymisalue ulottuu Japanista Itä-Kiinan merelle. Se on pienikokoinen rantamatalikoiden kalalaji, jolla on mittaa vain 30 cm. Kuviopallokala viihtyy monenlaisilla merenpohjilla ja syö pääasiassa pohjassa eläviä selkärangattomia eläimiä, mutta myös muuta ravintoa. Mädin se laskee itse rakentamaansa pesään, jota se ilmeisesti suojelee muilta kaloilta. Vaikka kuviopallokalan iho, munasarjat, ruuansulatuselimet, maksa jopa veri sisältävät tappavaa hermomyrkkyä (tetrodotoksiinia), kalaa pidetään Japanissa suurena herkkuna. Kalaa käsittelevät vain erikoiskoulutetut kokit, ja siitä valmistetuista aterioista – kypsentämättömästä pallokalasta eli fugusta – maksetaan sievoisia rahasummia. Jos kokille sattuu virhe, ja asiakas kuolee, kokki tekee usein rituaali-itsemurhan. Kaikkien pallokalojen tuonti on kielletty EU:n alueelle. Kiinassa näiden kalojen lihaa käytetään myös perinteisessä lääketieteessä.

 
 
| Etusivu | Ruokarengas | Tiedotteet | Lampaat | Kanat | Kalat & Kalastus | Kalaruokaohjeet | Ruokaohjeet | Terveys | Juomat | 
1843585
 
Hovinsalon.fi, Saarisalontie 88, SF- 51600 Haukivuori
Webbinen.net